Sinä kirjoitit minuun kaipauksen koodin, ohjelmoit oudon ikävän

Joskus heti aamulla avatessaan silmänsä huomaa, ettei ole siellä, missä pitäisi.
Valo virtaa sisään samojen sälekaihtimien raoista kuin niinäkin aamuina, joina olen tuntenut tämän paikan omakseni.
Tänään minun tunteeni tuttuihin varjoihin ei löydä totuttua tapaansa. Kehoni sisällä liikkuu jokin vieras ja häilyvä. Minun vieressäni on liian iso tila tyhjyyden ja ikävän perustaa yhteistä pesäänsä. Eilenkin kuulin äänesi ja tunnistin sanasi, mutta ne vain vuorasivat minussa noille ontoille tunteille mukavammat oltavat. Puhelinlinja imi äänestäsi rauhoittavan kosketuksen tunnun.

Tietyin toistuvin lausahduksin me pidämme toisemme päivittäin liki. Annamme samoista sanoista huokua aina uutta hoivaa ja huolenpitoa. Pitää vain osata ottaa vastaan ja oivaltaa.
Huomenta (Heti kun avasin silmäni aloin ajatella sinua.)
Nukuitko hyvin? (Ethän pelännyt ja panikoinut, kun en ollut sinua puolustamassa?)
Mukavaa päivää! (Minä olen ajatuksin mukana kaikessa, mitä teet ja minun tukeni kanattelee sinua silloinkin, kun muuten meinaisit uuvahtaa.)

Silti minun on myönnettävä olevani enimmäkseen häilyvä hetken lapsi. Vaikkei etäisyys saa sinua minusta katoamaan niin ympäriltäni kyllä. Silloin minä menen päästäni pyörälle, kun järki navigoi ymmärrettävän sijaintisi, mutta tunne ei tahdo sitä tunnustaa.

Silloin minun aivoni tuottavat dataa sellaisella vauhdilla, ettei ketterimmästäkään koodarista olisi olisi sitä katsottavaksi kirjaamaan. Monimutkaisen koodin keinoin on kuitenkin kirjattuna lopulta vain yksinkertainen toimintamalli: pakkaa laukku ja lähde ikävän yllyttämänä kaipausta kohti. Silloin on toimittava nopeasti ennen kuin  järjestelmä kaatuu tai koneisto kuumenee oikosulkuun saakka.

Ja seuraavan kerran kun ajatuksiin saapuu selkeän ymmärrettävää aistidataa, välittää se viestiä ohi vilistävistä maisemista ja raiteiden rummutuksesta. Syke laskee sitä mukaa kun lähestytään häntä, jonka kanssa yhdessä on paras paikka olla.